Tulossa!

Elämä on niin suuri lahja. Nauti siitä sen kaikissa väreissä. Harmaa ja mustakin ovat kauniita värejä punasen ja keltaisen välissä.

Opittu avuttomuus – alistu tai taistele

Tapasin eilen erään ystäväni ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun opitusta avuttomuudesta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen teoria, jota täytyy tutkia enemmän. Luin tästä myös Dr Martin Seligmanin tekemästä tutkimuksesta.

Kyse on siitä, että me alistumme ikävään tilanteeseen, vaikka meillä olisi mahdollisuus lähteä tilanteesta pois. Tämä on niin tuttua, kun keskustelen auttamistilanteessa henkilön kanssa. Hänellä saattaa olla esim. ongelma terveyden kanssa. Ymmärrän ja tiedän kivun, joka repii sinut kappaleiksia. Joka ei anna rauhaa ja et saa henkeä, kun sinuun sattuu. Se vie sinulta järjen ja toivot, että saisit sellaisen lääkityksen, joka veisi sinultas tajun. Kukaan ei ymmärrä sinun tuskaasi ja voimasi ovat menneet. Meillä on silloinkin vielä mahdollisuus ptehdä valinta, alistua vai taistella.

Haluaisin kertoa nyt teille erään tärkeän asian. Haluan, että teistä jokainen pitäisi itsestänne huolen ja jos itse olette niin väsyneitä ja sairaita pyytäkää apua läheisiltänne. Ja jos teillä on läheinen, joka on niin väsynyt ja uupunut sairauteensa, auttakaa häntä.
Minun tarinani alkoi helmikuussa 2016. Olen ollut diabeetikko 33 v. ja se leima ei lähde koskaan pois. Elämäni on ollut melkoista taistelua näiden komplikaatioiden kanssa, mutta olen selvinnyt niistä.
Tammikuussa oikean jalan kantapäähän ilmestyi haava, jota ävin hoidattamassa kahden viikon välein keskussairaalassa. Haava jatkoi kasvamistaan ja lopulta se meni kuolioon. Siitä alkoi todella kova ja tuskallinen painajainen. Sovimme leikkausajan ja kauhu kasvoi ajan myötä. Ravasin päivystyksessä, että pääsisin nopeammin leikkaukseen tai saisin jotain lääkettä, joka estäisi sen etenemisen. Yksikin kirurgi sanoi, että etkö ymmärrä, se on kuollut . Kyllä, ymmärsin sen hyvin. Haju oli aivan hirveä ja lapsenlapset kysyivät jatkuvasti vieraillessaan, että mikä täällä haisee ja vastasin, että mummin jalka.
Vihdoin leikkauspäivä koitti ja olin todella helpottunut. Seuraavana päivänä oli lääkärinkierto ja minä kiitin lääkäriä siitä, että hän oli leikannut pahan pois. Hän sanoi, että älä vielä kiitä. Meni muutama päivä ja lääkäri sanoi, että pitää leikata uudelleen, koska kaikkea ei oltu saatu pois. Minulle annettiin yhtä aikaa 3 eri antibioottia, jotta saadaan bakteeri tuhottua. Tehtiin toinen leikkaus ja leikkausten väli oli 3 päivää. Meni taas kolme päivää ja taas uusi leikkaus. Silloin minulle sanottiin, että jalka pitäisi amputoida. Minä sanoin, että minun jalkaani te ette amputoi. Samana päivänä myös akillesjänne katkesi, kun luuta oli myös leikattu. Kauhu oli suunnaton. Rukoilin ja pelkäsin. Joka aamu oksensin, koska pelkäsin lääkärinkiertoa niin paljon. Hoitajat lohduttivat minua ja sanoivat, että älä pelkää, sinulle ei voida tehdä mitään ilman minun lupaani. Lähdin etsimään Duodecimista tietoa asiasta. Istuin koneella tuntien ja päivien ajan etsien tietoa eri mahdollisuuksista ja sieltä sitten löysin paljon tietoa asiasta.
Kolmen päivän kuluttua oli iso lääkärinkierto, johon osallistui ylilääkäri ja neljä muuta lääkäriä. Jokainen heistä oli sitä, mieltä, että amputaatio on paras vaihtoehto. En tiedä mistä sain voimaa, mutta olin täysin rauhallinen heidän tullessaan huoneeseeni ja he jokainen vuorollaan esitti, että amputoidaan. Mitään muuta vaihtoehtoa heillä ei ollut. Kerroin, että olin käynyt lukemassa Duodecimista tästä asiasta ja löysin ratkaisun tähän. Eräs kirurgi vastasi siihen hyvin ylimielisesti, että niinhän sinä olet. Ehdotin tätä kielekeleikkausta ja toinen lääkäri sanoi, että on ihan turha tehdä toimenpidettä, joka on mitätön. Voitte vain kuvitella kuinka sappeni kiehui, mutta en huutanut vaan kumosin rauhassa jokaisen väitteen rauhallisesti ja asiallisesti. Lopulta kaikki oli sanottu puolin ja toisin. Viimein ylilääkäri sanoi, että olet oikeassa. Sinun on mahdollista mennä yliopistolliseen sairaalaan hoitoon. Hän luetteli ne kaikki ja minä valitsin paikan. Kaikki kuvat ja lausunnot lähetettiin ko. sairaalaan. Vielä piti tehdä yksi leikkaus (4. leikkaus kahden viikon sisällä). Sen jälkeen siirryin terveyskeskuksen vuodeosastolle odottamaan päätöstä, ottaako yliopistollinen sairaala minut hoitoonsa. Piina jatkui vielä kaksi viikkoa, koska en tiennyt hyväksytäänkö minut. Ainoa lohtu oli se, että tiesin, ettei terveyskeskuksessa minua ainakaan leikata, joten olin turvassa.
Lopulta sain tiedon, että minut on hyväksytty. Leikkauspäivä oli 25.5. ja menin yliopistolliseen sairaalaan edellisenä päivänä. Siellä leikkaava kirurgi kysyi ensimmäisenä, että minkäikäinen olen. Kerroin olevani 50 v ja hän sanoi, että eihän noin nuorelta vielä jalkoja katkaista. Minä olin niin onnellinen. Seuraavana päivänä minut leikattiin eli tehtiin kielekeleikkaus, jossa pohkeestani otettiin lihaskudosta ja rakennettiin minulle uusi kantapää. Leikkaus kesti useita tunteja, mutta onnistui hyvin. Haavat eivät ole vielä umpeutuneet, mutta minulle sanottiin, että tämä on kuukausien hoito. Pääasia on se, että kävelen omilla jaloillani, vaikka vielä keppien avulla.
Yksi näistä viidestä kirurgista tuli vielä sanomaan minulle ennen terveyskeskukseen siirtoa, että hän toivoo, että minä ajattelisin niin, että minua ei ole painostettu. Minä vastasin hänelle, että mitä tuo muuta oli kuin painostamista. Minä potilaana viittä asiantuntijaa vastaan. Sanoin hänelle, että älä milloinkaan sano yhdellekään potilaalle, että ei ole vaihtoehtoja. Hän pyysi minulta anteeksi. Olin sairaaloissa 3 kk ja 2 päivää. Hoitovirheitä tapahtui useitakin, mutta niihin puutuin heti, koska potilasta on kuunneltava.
Tämän jutun tarkoituksena on se, että jokaisen lääkärin velvollisuutena on kertoa potilaalle eri vaihtoehdot ja myös riskit. Miten potilas voi ottaa vastuun omasta hoidostaan, jos hänellä ei ole riittävästi tietoa. Jos olisin hyväksynyt amputaation, olisin ollut passiivinen ja katkeroitunut siitä, että minulta olisi viety jalka. Tämä myös sitouttaa ja motivoi potilasta, jolloin hoitotulokset ovat huomattavasti paremmat. Mielestäni koskaan ei pidä olettaa ja lokeroida ihmistä. Ei kaikilla diabeetikoilla mene näkö, tuhoudu munuaiset, ei tarvitse tehdä amputaatiota jne.
Älä koskaan diagnosoi itseäsi, koska lääkäri on se asiantuntija. Sen jälkeen, kun olet saanut varman diagnoosin, ala tutkimaan miten voi hoitaa ja mikä tärkeää, kuuntele omaa kehoasi, koska se myös ohjaa sinua paljon. Ota vastuu omasta terveydestäsi ja jos olet uupunut ja väsynyt, pyydä apua läheisiltäsi. Jos huomaat läheisesi olevan avun tarpeessa, auta häntä etsimään tietoa asiasta.